Vanhemman menettäminen.

Elämäni kauhein puhelu, jonka olen saanut; "Tajuatko, äiti on kuollu!"

On edelleenkin ihan liikaa kysymyksiä ilman vastauksia. Olen jo pyrkinyt unohtamaan kysymyksen: miksi juuri minä? -Syy siihen, etten enää yritä etsiä tähän kysymykseen vastausta tulee siitä, että en ole maailmassa ainoa, joka on vanhempansa menettänyt. Tuskin tälle kysymykselle oikeastaan onkaan kovin varmaa vastausta, jokaisen aika vain on joskus.

Onpa mielessä ollut myös kysymys: olisiko ollut parempi, että se olisinkin ollut minä? -Luulen, ettei tällekkään kysymykselle ole oikeaa vastausta. Meistä kukaan ei tiedä, millaista kaikki olisi ollut, jos äiti eläisikin vielä, mutta minä en. En halua ajatella, että koska olen nuorempi, minulla on "oikeus" elää. Maailma ei toimi niin, ei ole iästä kiinni, koska kukakin lähtee. Se on kuitenkin varmaa, että minun aikani ei ollut nyt ja se tarkoittaa, että minun on elettävä elämääni ja tavoiteltava haaveitani.

Entäs kuinka minä selviän? - Tämä kysymys kalvaa edelleen, palaa mieleen yhä uudelleen, vaikka osakseen vastauksiakin on jo syntynyt. En ole maailmassa yksin, minulla on siskoni, isäni ja ystäväni. En edes halua ajatella, millaista selviytyminen olisi ollut ilman tukea ja turvaa! On ollut kullan arvoista, että olen saanut puhua tunteistani ja itkeä, jos on ollut tarpeen. Olen saanut olla surullinen, jopa vihainen. Saanut omaakin aikaa, mutta myös kannustavia sanoja, kun olisin halunnut maata vain sängyssä nousematta.

Välillä olen ajatellut: onko pakko? -Aina en vain olisi jaksanut tehdä tarvittavia asioita, mutta en ollut tilanteen kanssa yksin. Pakotin itseni olemaan mukana kaikissa asioissa, joissa pitikin. Olen kiitollinen siitä, että olinkin mukana kaikissa järjestelyissä. Loppujenlopuksi en ajatellut minkään olevan pakollista, vain velvollisuus antaa äidille mahdollisimman hyvä viimeinen matkansa. Kaikkien näiden asioiden kanssa painiessani lähennyin myös perheeni kanssa entisestään ja se on ollut kuin "palkkio" kaikesta mitä tein.

Suurin osa ajasta on mennyt pelkässä sumussa. Vasta hautajaisten jälkeen aloin kunnolla tajuta, että olen menettänyt jotain niin suurta, ja varsinkin lopullisesti. Alussa ajattelin, että äiti tulee vielä kotiin aivan normaalisti tai soittaa kysyäkseen vointiani, kuten hänellä oli tapana. Useampi kuukausi meni siihen, että suru muutti muotoaan. Ikävä ei ole kadonnut vieläkään, itken toisinaan iltaisin nykyäänkin. Enää äidin muistaminen ei ole aivan niin raskasta, vaikka usein kyyneleen silmään saakin. Alan ilmeisesti hyväksyä asiat. Silti mietin useasti, varsinkin julkisessa paikassa, että onko minulla "lupaa" hymyillä ja pitää hauskaa? Kuuluisiko minun olla vieläkin  surullinen, murtunut ja rikki?..tai olisiko minun pitänyt jäädä kesällä enemmän kotiin, ettei ihmiset olisi ajatelleet, etten välittänyt? Ajattelivatko ihmiset niin alunperinkään? Ajattelevatko muut, etten oikeastaan ole saavuttanut itse mitään, vaan saanut kaiken äidiltäni hänen pois nukuttuaan? Olenko kuitenkin nyt joku etuoikeutettu, vaikka menetin jotain niin suurta?

Välitän edelleen ja tunnen tuskaa. Minulla on puhelimessa äitini puhelinnumero vieläkin, vaikka se ei olekkaan käytössä ja ymmärrän, ettei äiti enää tule soittamaan minulle. Koen kuitenkin liian raskaaksi poistaa numeroa puhelimestani, se on yksi muistutus, jota en tahdo vain pyyhkiä pois. Tuntuu, että samalla vain pyyhkisin äitinikin pois, vaikka eihän äiti ollut pelkkä numero puhelimessa ja on paljon muitakin asioita, jotka muistuttavat hänestä.

Yritän jatkaa elämääni, ilman jotain niin rakasta!

Äiti! 12.12.-52 - 2.7.-11

En halua sen kummempia tänne kirjoittaa, kuin sen, että menetin äitini aivan yhtäkkiä 2.7 aamuyöllä.

Blogille ei siis hetkeen taaskaan aikaa tule riittämään ja suoraan voin kertoa, että eipä edes kiinnosta nyt. On hautajaiset ja muut asiat hoidettavana, aikaa on annettava omalle surutyöllekkin.



Palaan myöhemmin kulmille!

Uskon asia?

Pieni hiljaisuus taas tällä saralla ollu, mutta koulu hommat ja TOP:iin siirtyminen on syy moiseen.


Halusin kirjottaa uskosta. Hassua sinänsä, tuskin kukaan, joka mut tuntee niin edes kuvittelee mun koskaan puhuvan tämmösestä aiheesta vakavissani. Ihan ensi alkuun, mä en ole "himouskovainen".

Oon miettinyt useesti nuoruudessani, että jos kerran on Jumala tai Jeesus, niin miksi maailmassa on niin paljon pahaa? -Ite ajattelen sen olevan niin, että ihmisille pitää tapahtua pahojakin asioita, että osaa arvostaa elämän suuria ja pieniäkin asioita. Muutenhan me ei oikeastaan arvostettais kovinkaan montaa asiaa elämästämme, varsinkaan niitä pienimpiä asioita, joita usein pidetään myös itsestäänselvyytenä. Ite pyrin elämään kuitenkin niin, että iloitsen myös pienistä asioista.
Omasta kokemuksesta oon huomannut, että jonkinmoinen uskovainen kyllä olen. Heti, jos on lähimmäisille/ystäville sattunut vaikka onnettomuus siirrän ajatuksen "ihmistä suurempaan". Tämä "ihmistä suurempi" käsitys tulee siitä, etten oikeastaan usko Jumalaan tai Jeesukseen sinäänsä, en varsinkaan usko näiden olevan ihmisen muodossa tai maanpäällä olleen koskaan. Uskon, että maailmassa on kuitenkin jokin suurempi voima tai vastaava, joka pystyy ohjailemaan ja auttamaan ihmisiä. Mietitään vaikka, että ihminen joutuu onnettomuuteen, josta on suorastaan ihme edes selvitä hengissä ja ihminen kuitenkin selviää siitä. Usein tässä vaiheessa ihmisen arvostus ja elämän tärkeysjärjestys muokkautuu aivan uudestaan. Tämmöisen uskon olevan merkki "ihmistä suuremmasta", joka ns. varoittaa kyseistä henkilöä. En väitä, että onnettomuuksien sattuessa kyse on aina siitä, että itse uhri olisi jotakin väärin tehnyt. Voi myös olla, että joku lähimmäinen tarvitsee pienen sysäyksen uuteen järjestykseen ja siihen paras tapa on tapahtuma jollekkin läheiselle, eikä itselle. Mitä hyötyä olisi käyttää ihmistä kuoleman kielissä, jos hän sitä itse muutenkin suunnittelee?

En siis rukoile päivittäin tai toitota vastaantulijalle mitään uskonto hömppää. En myöskään rukoile kädet ristiin laitettuna, tupakoin, käytän alkoholia ja teen paljon muutakin "väärää". Rukoiluni on enempi ajatustasoa ja rukoilen vain onnettomuustilanteiden sattuessa tyyliin "auta..." , "anna voimia.." tai jotain tähän suuntaan. En myöskään päivittäin ajattele uskon asioita, enkä mielellään puhukkaan kyseisestä aiheesta noin yleisesti.
Mielestäni jokainen saa uskoa niinkuin haluaa, siihen mihin haluaa tai olla uskomatta ollenkaan. Muistan lapsena uskoneeni parrakkaaseen, laihaan mieheen ja rukoilin tyyliin: "tahtoisin uuden barbin" ja kun ei barbia ilmestynyt tuosta vaan tai vanhemmat lumoutuneena sitä ostaneet, kirosin koko miehen. Eikös se sitä varten ollutkaan? :D

Uskon siis, että maailmassa tapahtuvien ihmeiden takana on Yläkerran Herra, ihmistä suurempi. Joskus ajattelen olevan enkeleitä, jotka eivät kuitenkaan aina voi jokaista olla pelastamassa.

Erilainen viikko.

No niin. Sain kehotuksen sanasen, että yrittäisin kirjottaa viikottain. Tiedän jo tässä vaiheessa sanoa, että ei tule onnistumaan :D Mutta tälle viikkoa se onnistuu.

Alotetaan viime viikonloppuisista, rakkaan kummipoikani synttäreistä, joita vietettiin sunnuntaina.

Lahja ja kortti. Ikää poijjalle tuli siis 3 vuotta :)

Kortti sisältä :)

Lennin kanssa yhdessä väritettiin
uusilla väreillä, uutta värityskirjaa, jonka ostin.

Mun lahja siis oli Autot -värityskirja ja Muumi -värikynät. Kynät oli sellaisia paksuja, että on pienemmän lapsen helpompi kiinni pitää. Lenni kun on alkanut värittää jo rajojen sisäpuolelta, ainakin yritys on jo kova :)

Noh..Tämä viikko on siitä erilainen, että olin maanantaina koulussa (vikan tunnin poissa kuitenkin), tiistaina kävin tunnin ja ke-to teinkin tehtäviä kotosalla. Olipahan aikaa siivota ja pyykätäkkin :P Meidän koko alakerta tuoksuu edelleen ihanalle huuhteluaineelle, jota joku kiva oli tuonut meille (äiti varmaan <3 )

Toinen erilainen juttu, kahdesti tälle viikkoa syönyt jo Hesen ruokaa! :D Tykkään läskeillä <3 Keskiviikkona Hesessä käydessä söin kirjaimellisesti niin, että napa ruskaa! Olin ku jalkapallo kotiin tultuani :D Mutta oli kyllä kiva Jonnan kanssa käydä syömässä, vaikka minä nyt olinkin lähinnä se joka söi.

Jälkkäri. Tätä ennen kerrosateria :D Nämä siis keskiviikkona,
hyvässä seurassa <3

Tänään haettiin sitten taas Hesestä ruokaa, kerrosateria. Nam ja AH!

Käytiin myös Ärrällä, tarkotuksena vuokrata vaan leffoja pari, mutta mukaan tarttui myös Sophie
Kinsella, Muistatko minut? -kirja. Hintaa tälle kirjalle tuli 9€, että ei pahasti mun mielestä.

Leffoina tänään siis Dead man running ja itse ilkimys.


Viikonloppuna oliskin sitten tarkotus olla koulun kautta töissä. Vuokattihiihdossa hommissa siis lauantaina 7-10 ja sunnuntaina 7-12. Onneksi ei pitkiä päiviä, mutta mä en todellakaan ole mikään aamuihminen!

Hieman talvea kiteytettynä.

Tiedossa lyhytsanainen, mutta kuvallinen postaus. Siis otteita kuluneesta talvesta hieman.

Sydämen muotoinen, kärähtänyt kebabrullanpala :D

Englannin opiskelu paketti!

Osa flunssan karkottajista. Flunssa kesti 3 viikkoa!

Matkailumaantiedon opiskelua.
Kyllä, myös facebook kuuluu siihen :D

Biljardia :) Mukava viikonlopun "harrastus"

Ja olenpas ehtinyt leipoakkin, mustikkapiirakkaa muunmuassa :)

Uudet hiukset :)

Kuvia olis enemmänkin, mutta suurinosa on julkaisukelvotonta moskaa :D

Sain myös mukavan kommentin isältäni hiuksista, isähän siis luuli tuon värin olevan sellaista, joka lähtee pesussa ja oli ehkä hieman järkyttyneen oloinen, kun kerroin tuon pinkin olevan kestoväriä! :D

Viikonloppu.

Alotetaan perjantaista. 
Odottelin aamulla virkeenä ysiltä, että ruotsin tehtävät ilmestyis s.postiin, mutta turhaan. Jälleen mut oli sitten unohdettu tyystin tai ehkä itse unohdin itseni jonnekkin? :D Noh..toisaalta ei haittaa tietenkään mua, ettei tehtäviä tullut :P Pääsin siis tyttöilemään. Alottelin hoitelemalla omia kynsiäni kuntoon ja sitten kaveri tuli laittamaan mun hiukset uuteen uskoon. Lopputulos (josta ehkä laitan joskus kuvan, mutta en näillä silmäpusseilla!) pinkkiä hiuksissa ja jälleen, jo tutuksi tullut, Kakadu -tyyli palasi :) Tykkään ihan mahottomasti mun hiuksista! Laitoin myöhemmin sitten Seppälästä ostamani tekokynnet paikoilleen. Ne oli kyllä melkoisen huonot, sellaset esiliimatut, että painettiin vaan omaan kynteen kiinni. (Lauantai aamuna olikin jo ensimmäinen yksilö kadonnut ja puolet muutoin huonosti kiinni, joten luovutin ja revin ne pois.)


Perjantai ilta meni sitten baarin uumenissa, pinkki osio hiuksissa loistaen :D Värin ei pitäis olla mitenkään UV-pohjaista, mutta ei mua haitannu ollenkaan, kun se loisti. Perjantai illasta ei sen suuremmin, tanssien ja peräti 3 juomaa ja shotti kumoten.


Lauantain sainkin viettää kokonaisuudessaan ihanien ihmisten kanssa! Päivän vietin ystäväni luona ja taas saa todeta, että on mulla ihana kummipoika ja sen sisarukset tietenkin <3 Eikä passaa unohtaa lasten mahtia mammaa! Oi Laura :) <3 Maailmaa parannettiin tässä vaihein siis nauraen, keskustellen, sekoillen, nettishoppaillen ja yhden lonkeron ääressä. Myöhemmin illalla siirryin siskoni luokse. Siellä jatkettiin samaan malliin maailman parantamista, vaihtaen kuitenkin ruokaan ja limppariin :D Oli aivan ihana herätä Nean aamulla käydessä leikkihuoneessa. Tyttö oli kai tulossa normaalisti leikkimään aamulla herättyään. Nea laitto valot päälle huoneeseen ja varovasti silmiäni siristäessä huomasin, miten tyttö jäi suu pyöreänä katsomaan minua ja varovasti lähti huoneesta, valoja kylläkään sammuttamatta. Kuulin myöhemmin monet kerrat kun Nea sano "Täti nukkuu tuolla" ja sisko kertoikin Nean tohkeissaan tuota hokeneen siskolle :D Voi kulta <3

Kirja on siis Sophie Kinsella,
Kevytkenkäinen kummitus

Kaupasta sitten tarttui käteen kirjakin :) Vois sanoa, että joskus olis aivan mahtavaa olla yhtä kiinnostunut lukemaan oppikirjaa, kuin näitä muita kirjoja! :D Sata sivua hujahti taas aivan huomaamatta!

Kohta saakin pizzaa, voi NAM! Tämmönen herkku olis tulossa testaukseen, Burgerpizza Kotipizzasta. Siinähän on siis täytteet: Beefn roast naudanjauheliha, Cheddar-juusto, Long Island -hampurilaiskastike, Salaatti. Elikkä se on kaiketi vähänkuin juustohampurilainen pizzapohjalla? :D Maksaa normaalikokoisena 7,70 :)

Kirjat.

HUH! Taas saa huomata kuinka lukossa oon, tekstiä ei vaan tule. Oon jopa huomannu nukkumaan mennessä miten mietin kirjottavani yhtä sun toista ja lopputulos on kuitenkin se, etten kirjoita. Nyt ei vaan oo jotenkin saanu purettua itteensä järkevästi sanoiksi, olis tullut vaan jotain aiheesta aiheeseen pomppimista tai tekstimössöä yhteen putkeen.

Koulu ja varsinkin sairastaminen on vieny viimesetkin voimat. Hyvä kun on pystyny ruokaa laittamaan, polttamatta mitään kattilan pohjaan tai käräyttämättä uuniin. Oon tosiaan kolmatta viikkoa flunssan kirouksessa, vaikka oon vetänyt varmaan kaikki mahdolliset rohdot ja mömmöt itteeni, ei vaikutusta. Parhaaksi tälle virusflunssalle oli kuitenkin Aspirin C, joka ei tuhottoman kallista ollut ja AH, juuri mulle tehty: poretabletti. Olen siis todella huono näiden nappien alas saamisessa ja kun niitä nyt muutenkin on ihan tarpeeksi, en enää flunssaani hoida mielellään nieltävillä napeilla. En nyt tähän postaukseen laita varmaankaan kuvan kuvaa, koska en ole niitä läpi raikannut ja lähinnä kuvat joita nyt olen ottanut, käsittelevät aikaa kun luin kokeisiin ja flunssalääkkeitäni, jee!

Mutta itse aihe, josta tahdoin kirjottaa. Siskoni tilasi minulle pari kirjaa yhdestä sarjasta, jota olen hiljaksiin vuosien varrella lukenut. Sarja on aika uusi, joten hiljaksiin lukeminen johtuu siitä, että kirjat maksavat aika paljon. Pääpiirteittään kirjat kertoo lontoolaistytöistä, niiden jätkäongelmista ja kaikista muustakin teineyteen liittyvistä haasteista. Yllätyksekseni, tämä toinen siskoni tilaama kirja, kertoi erilaisesta ongelmasta, kuin massateini ongelmasta. Nimittäin hyväntekeväisyydestä, avustuskeräyksistä yms. Yllätyin positiivisesti, koska kirjaan oli ujutettu myös tietoa, miten Suomessa löytää avustuskohteita ja muuta hyväntekeväisyys toimintaan liittyvää tietoa! Aivan mahtavaa! (siis unicefin internet sivut, suomen pakolaisavun sivut ja kirkon ulkomaanavun sivut)
Aihe on minulle tärkeä, koska itse sairastan pitkäaikais sairautta, johon tarvitaan sairaaloissa resursseja, eivätkä lääkkeenikään ole ilmaisia, vaikka itse maksankin vain omavastuu osuuden. Toisekseen, olin ylä asteella mukana Unicefin keräyksissä. Osakseen kylläkin siksi, ettei tarvinnut istua koulun penkillä, mutta tahdoin myös oikeasti auttaa. Kolmanneksi, lähipiirissäni on yksi kuolemansairas (asia on minulle vaikea, vaikka ihminen ei olekkaan elämässäni koko ikääni ollut ja toivon etteivät tutut kysele tästä tapauksesta, koska on sovittu asiasta tietävien kesken ettei siitä huudella, kiitos) ja masennus on yleistynyt hyvin paljon joka puolella, sekä on nämä pitkäaikais sairaudet ja muut vaivat, sekä hoitoa tarvitsevat ihmiset.
Minulla ei ole varsinaista omaa avustuskohdettani, enkä sinäänsä ole hirmuisen aktiivinen asian suhteen, mutta se johtunee siitä, että olen kuitenkin vielä niin nuori, etten tiedä mistä aloittaisin. Kirjassa kuitenkin sanottiin hyvin siitä, jos tuntee itsensä niin pieneksi, ettei voisi vaikuttaa. Sanonta meni näin:

Jos luulet, ettei pienillä ole mahdollisuutta vaikuttaa, vietä yö hyttysen kanssa.

 Anita Roddick

Mielestäni todella osuvasti sanottu! Pienikin ininä vaikuttaa jollain tavalla! :) 

Kirjassa käsiteltiin myös tätä ongelmaa, kun ei tiedä mistä aloittaa tai ketä auttaa. Siihenkin oli tietoa annettu hyvin. Onhan outoa auttaa jotain/joitakin ihmisiä esimerkiksi, jotka asuvat toisella puolella maapalloa, etkä ole kokenut tai nähnyt heidän kärsimystään, joten ongelma ei tunnu olevan käsilläsi. Sitten, kun ihmisen lähipiirissä tapahtuu jotain kamalaa, alkaa ymmärtää auttamisen tarkoituksen ja on sitä paitsi paras aloittaa läheltä: jokainen meistä ihmisistä tarvitsee joskus apua ja tukea, joten huomioidaan ensin ongelmat, jotka ovat ystävillä ja läheisillä.

Kirjassa tytöt aloittivat toistensa tukemisesta ja auttamisesta, sitten lahjoittivat rahaa ja vanhoja tavaroitaan hyväntekeväisyyteen. Lopuksi tytöt saivat tietää erään tuntemansa nuoren tytön sairastavan luusyöpää, johon hän kuolisi. Tytöt siis valitsivat pää avustuskohteekseen Lootus-saattokodin ja kokivat näin auttavansa syöpää sairastavaa tyttöä viimeisellä mahdollisella tavalla.

Monen nuoren on helppo aloittaa isovanhemmistaan. Antaa heille aikaa, rakkautta ja seuraa. Käydä vaikka kaupassa heille tai auttaa siivouksessa. Voi myös miettiä omia vanhempiaan ja yrittää olla rasittamatta heidän terveyttään. Unicefin keräyksiin tarvitaan aina vapaa ehtoisia aivan ympäri Suomea!

Mutta muista silti:

Anna murheen lintujen vain lentää pääsi yli,

 mutta älä anna niiden pesiä hiuksiisi.